Jaana Pesonen
Moninaisuuden kuvauksia 2000-luvun suomalaisissa lastenkirjoissa

​”Minä puren huulta. Minä puristan puhelinta.
-Hiljaisuus on joskus yhtä kovaa kuin pauhu, isä sanoo, - niin kaukana on ihan kuin olisi lähellä. Ja vaikka on poissa, on ihan kuin olisi yhdessä.
Minä tiedän, että hiljaisuus on joskus pauhua.
Mutta minä en tiedä, miten
kaukana on lähellä ja poissa on yhdessä.”

Kirjoittanut Jaana Pesonen

Siinä sinä olet (Tapola & Durubi 2020) kuvakirjassa Sama-tyttö kaipaa isää valtavasti. Hän pakkaa laukkunsa ja valmistautuu lähtemään isän luo. Isä on kuitenkin kaukana toisessa maassa. Ikävää ei helpota se, että pikkuveli saa puhua isän kanssa puhelimassa pidempään kuin Sama. Puhelu katkeaa ennen kuin Sama saa oman vuoronsa. Siinä sinä olet on kaunis ja kaihoisa tarina kaipuusta. Saman tarinan voi lukea kertomuksena perheistä, joissa toinen vanhempi joutuu muuttamaan toiseen maahan työn vuoksi. Tarina voi toisaalta kertoa myös pakolaisuudesta, sillä tällä hetkellä maailmassa on enemmän kuin koskaan ihmisiä, jotka joutuvat jättämään kotinsa sotien, väkivallan tai vainon takia. Keskiössä on ennen kaikkea kansalaisuuteen tai maantieteelliseen sijaintiin kiinnittymätön kaipaus ja ikävä oman läheisen luo. Kirjassa ei kuvata erilaisuutta toisaalla, kaukana meistä. Siinä sinä olet onkin hyvä esimerkki nykypäivän suomalaisista lastenkirjoista, joissa kansalaisuuden, etnisyyden, tai esimerkiksi uskontojen moninaisuus on luonnollinen osa henkilöhahmoja.

Moninaisuus määritellään tässä tekstissä dynaamisina ja muuttavina erontekoina, joita määrittävät muun muassa etnisyys, sosioekonominen tausta, uskonto/uskonnottomuus, sukupuoli, kyvykkyys ja seksuaalinen suuntautuminen. Nämä eronteot vaikuttavat yksilöiden ja ihmisryhmien, erityisesti vähemmistöjen, kuulumiseen ja osallisuuteen, sillä erontekojen kautta annamme merkityksen jaottelulle ’meistä ja muista’. Kuten aiemmat tutkimukset lastenkirjallisuudesta (e.g. Botelho & Kabakow Rudman, 2009; Bradford 2007) ovat osoittaneet, monikulttuurisuuden kuvaamiseen on usein liittynyt toisten kulttuurien esittäminen kaukaisina, eksoottisina ja mystisinä. Nämä esitystavat ovat vahvistaneet vastakkainasettelun jakoa ’meihin ja muihin’ sivistyneinä ja sivistymättöminä. Australialaiset lastenkirjallisuudentutkijat Debra Dudek (2011) sekä John Stephens (2011) ovat molemmat kirjoittaneet monikulttuurisuuden kuvaamisen haasteellisuudesta. Dudekin mukaan jännitteet ovat välttämättömiä silloin, kun aiheena on monikulttuurisuus. Stephens taas nimeää ongelmaksi erityisesti monikulttuurisuuden pinnallisen esittämisen, joka hänen mukaansa johtuu siitä, että keskiöön sijoitetaan erilaisuus. Koska valtaosassa tarinoista keskeisissä rooleissa ovat kuitenkin valtakulttuuriin kuuluvat henkilöt, merkitykset rakentuvat jatkuvasti dominoivan valtakulttuurin näkökulman mukaisesti. (Stephens 2011, 18–19).

Suomessa lastenkirjoissa kuvattua monikulttuurisuutta on tutkittu jonkin verran (ks. esim. Heikkilä-Halttunen 2013; Pesonen, 2015; Rastas 2013) Monikulttuurisuutta käsitteleviin kirjoihin nivoutuvaa oppimista on myös alettu tutkia enemmän (ks. esim. Aerila 2010; Pesonen 2019). Kuitenkaan termeistä, kuten monikulttuurinen lastenkirjallisuus, ei ole käyty samanlaista akateemista tai julkista keskustelua kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Anna Rastaan (2013, 13) mukaan käsite monikulttuurinen kirjallisuus (multicultural literature) tarjoaa analyysivälineitä myös Suomessa julkaistun kirjallisuuden analyysin. Hän kuitenkin painottaa, ettei käsite ole ongelmaton, sillä se viittaa yleensä juuri rodullistettuihin yhteiskuntasuhteisiin, eikä esimerkiksi eri kieliin tai uskontoihin. Myös suomalaisuuden ja Suomen kuvaamisen lastenkirjoissa on osoitettu johtavan ajoittain ’me suomalaiset ja ne ulkomaalaiset’ jaottelun vahvistamiseen (esim. Heikkilä-Halttunen 2013; Pesonen 2015).

Tässä artikkelissa hyödynnetään intersektionaalisen teorian viitekehystä. Tämä mahdollistaa ja kannustaa kriittisesti arvioimaan ymmärrystämme moninaisuudesta ja sosiaalisista kategorioista erontekoina. Intersektionaalisuus tarjoaa myös sopivan analyysivälineen mahdollistaen erilaisten sosiaalisten kategorioiden (kuten etnisyys, kansalaisuus, sukupuoli, kieli, kyvykkyys, ikä) näkyviksi tekemiseksi ja niiden dekonstruoimiseksi (Pesonen 2015). Intersektionaalinen analyysi edellyttää monimuotoisten valtasuhteiden tiedostamisen, sekä ymmärrystä siitä, ettei yksilöitä – vähemmistöön eikä enemmistöön kuuluvia – tulisi jaotella kuuluviksi yksittäisiin ja kapeisiin kategorioihin. (Crenshaw 1991; Yuval-Davis 2009) Valtasuhteiden tiedostamista ja niiden purkamista lastenkirjallisuuden tutkimuksessa ovat ajaneet myös suomalaista lastenkirjallisuutta tutkineet Mia Österlund, Maria Lassén-Seger ja Mia Franck (2011). Heidän mukaansa monikulttuurisuuden tutkimuksessa voi ja tulee huomioida ideologioiden ja yhteiskunnallisten tendenssien aiheuttamat moninaiset ja päällekkäiset, jopa ristiriitaiset diskurssit.

Tässä artikkelissa tarkastellaan moninaisuuden kuvauksia 2000-luvun suomalaisissa lastenkirjoissa. Kysyn; Miten moninaisuutta on kuvattu 2000-luvun lastenkirjoissa? Pohdin myös, näkyykö moninaisuuden esitystavoissa muutoksia 2000-luvun alusta verrattuna 2010 - ja 2020 -luvun kirjoihin. Osaksi analyysiä nousevat eittämättä myös moninaisuus- ja monikulttuurisuus-käsitteisiin kytkeytyvät haasteet ja jännitteet, joita yllä olen jo tuonut esille. Osana artikkelia esittelen kahdeksan suomalaista lastenkirjaa, joista osa on kuvakirjoja, osa kuvitettuja kirjoja. Osa kirjoista kuuluu kirjasarjoihin, joista esittelen lyhyesti myös muita sarjan osia. Kyseinen otos ei kata kaikkea 2000-luvun monikulttuurisuutta käsittelevää kirjallisuutta, mutta pyrin esittelemään aihetta monipuolisesti.  

Moninaisuus pakolaisuudesta kertovissa tarinoissa

Moninaisuuden kuvaamisen historiaan kiinnittyy ulkopuolisuuden sekä vierauden teemat, mutta myös stereotyyppiset ja rasistiset esitystavat. Erityisesti vähemmistöjen esittämisessä yleisiä ovat olleet yksinkertaistavat esitystavat liittyen etnisyyteen ja sosiaaliluokkaan. Myös tokenistiset, siis pinnalliset ja näennäiset esitystavat, joilla tarinan on haluttu vaikuttavan monikulttuuriselta, ovat olleet tavallisia. (esim. Botelho & Kabakow Rudman 2009). Viime vuosina pakolaisuudesta kertovat lastenkirjat ovat lisääntyneet huomattavasti. Sodan kuvausten tiedetään lisäävän me ja muut –jaotteluiden riskiä lastenkirjoissa (Meek 2001), joten tarkastelen pakolaisuuden esitystapoja erityisesti tästä näkökulmasta. Lyhyesti määriteltynä pakolaisuus-narratiivit kertovat turvapaikkaa etsivistä ihmisistä. Pakolaisuudesta kertovia tarinoita on nostettu lastenkirjallisuuden tutkimuksessa esiin liittyen niiden käyttöön empatian ja ymmärryksen lisäämisessä. Nämä kirjallisuuden pedagogisuutta korostavat näkökulmat ovat korostaneet pakolaisuus-narratiivien tarjoavan tilastojen sijasta henkilökohtaisempia ja merkityksellisempiä kokemuksia (Hope 2017) sekä mahdollisuuden myös pakolaisen näkökulman ja äänen tuomiseksi kuuluviin (Arizpe 2010; Nel 2018). Suomessa lastenkirjallisuuden kustantajat, kirjoittajat ja kuvittavat, sekä kirjojen henkilöhahmot, ovat kuitenkin yhä suurilta osin valkoisia suomalaisia (Oikarinen-Jabai 2009; Rastas 2013). Pakolaisuus-narratiivien mahdollisuutta tuoda vähemmistöihin määriteltyjen ääniä kuuluviin olisikin syytä tarkastella kriittisesti valtasuhteiden kautta, ja pohtien, vahvistavatko nämä tarinat jaottelua ’meihin ja muihin’, vai voivatko ne myös tuottaa toisenlaisia näkökumia pakolaisiksi joutuneiden ihmisten elämistä (Pesonen, 2020).

Suomessa lastenkirjallisuuden pakolaisuus-narratiivit ovat olleet yhä vähäisiä. Alussa esitelty kuvakirja Siinä sinä olet (2020) voidaan tulkita osittain käsittelevän tätä tematiikkaa, sillä tarinassa perheen isä on jo toisessa maassa, jonne muukin perhe toivoo pääsevänsä. Pakolaisuus-narratiiveissa keskeistä on useimmiten kuitenkin itse matka, jonka lähes ikoniseksi osaksi on muotoutunut meren ylitys (Vassiloudi 2019, myös Pesonen 2020). Näin ollen Siinä sinä olet  -kuvakirjan tapa esittää keskiössä toista vanhempaansa kaipaava lapsi on poikkeus. Merkittävä osa tarinaa on ikävän aiheuttama paha mieli ja harmitus, jota päähenkilö Sama purkaa myös äitiinsä. Saman isän muualla olon voisi tulkita olevan seurausta työperäisestä maahanmuutosta. Tarina kuitenkin kertoo sen kirjoittajan, Katri Tapolan, mukaan pakolaisuudesta, ja sen vaikutuksista ihmisten elämään. Tarinassa ei anneta selkeitä vastauksia, eikä kerrotta odottavatko Sama, pikkuveli Nagim ja äiti perheenyhdistämistä. Tämä alleviivaamattomuus onkin Siinä sinä olet -tarinan vahvuuksia. Lopulta keskeisintä on se, että kaipuun ja ikävän kanssa pystyy elämään. Puhelut isän kanssa ovat vaikeita, sillä Sama ei tiedä miten kertoa ikävästä ja pahasta mielestä isälle. Isä kuitenkin aistii Saman tunteet, ja osaa lohduttaa tätä. Yhdessä isä ja Sama puhuvat unelmista ja tulevasta, ja se saa Saman tuntemaan kuin isä olisikin taas lähellä. Olo kevenee, ja ilokin palaa taas Saman elämään. Tarinan lopussa Sama leikkii pikkuveljen kanssa, että he matkaavat isän luokse.

Siinä sinä olet on kaksikielinen kuvakirja, sillä rinnakkain aukeamilla ovat niin suomenkielinen teksti, kuin myös arabiankielinen käännös. Kaksikielisyyden tuominen osaksi kuvakirjaa on nykypäivän monikielisessä yhteiskunnassa ajankohtainen, mutta myös tarpeellinen ratkaisu. Suomalainen varhaiskasvatus ja peruskoulu edellyttää opettajilta kielitietoista osaamista, sekä kielitietoisen oppimisympäristön tuomista osaksi kaikkien lasten kasvatusta ja koulutusta. Tästä syystä kirjoille, joissa kaksi- ja monikielisyys toimii rinnakkain luontevasti osana tarinaa, on tilausta. Kielen näkökulmasta toisenlaisen pakolaisuus-narratiivin tarjoaa toinen suomalainen julkaisu nimeltä Meidän piti lähteä (Pelliccioni, 2018). Meidän piti lähteä on sanaton kuvakirja, joka kertoo yhden perheen pakomatkasta pois sodan keskeltä. Kirjan sanattomuus tarjoaa mahdollisuuden eri-ikäisille lukijoille tulkita kuvia oman ymmärryksensä mukaisesti, ja myös sanoittaa tarinaa omalla kielellään. Sanattomuus mahdollistaa myös moninaisuuden, esimerkiksi kansalaisuuden, etnisyyden, tai esimerkiksi uskonnon osalta, tuomiseksi osaksi tarinaa ja henkilöhahmoja. Kuvien tulkinta vaatii lukijalta toisaalta enemmän kuin tekstin lukeminen. Toisaalta kuvien tulkinnan kautta erilaiset näkökulmat tarinasta ovat mahdollisia.

Meidän piti lähteä –tarinan, kuin myös Siinä sinä olet –kirjan, päähenkilö on pieni tyttö. Tarinan alussa perhe nauttii rauhallisesta elämästä omassa kodissa. Kuitenkin heti alun jälkeen näytetään sodan puhkeaminen; mustasävyisellä aukeammalla koneet pudottavat räjähtäviä pommeja öiseen kaupunkiin. Sota alkaa hyvin yllättäen, eikä tarina kerro mitään sodan taustoista tai syistä. Kirjan keskeinen osuus onkin pakomatka, jota kuvataan suurin osa kirjasta. Perhe matkustaa erilaisin kulkuneuvoin ja myös jalan. He yöpyvät ulkona, ja lopulta saapuvat meren rantaan, jossa heidät ohjataan kumiveneisiin. Meren ylitys on tarinan keskeisin, ja myös uhkaavin osa. Meri on kuvattu loputtomana ja pimeänä, johon pieni punainen kumivene lähes katoaa. Täyteen ahdetuista kumiveneistä merellä on tullut aikamme tunnetuimpia visuaalisia kuvastoja. Viime vuosina nämä kuvat ovat olleet uutisissa ja eri medioissa esillä niin usein, että niistä on tullut ikoninen osa pakolaisuudesta kertovia tarinoita. Tämä on osittain johtanut siihen, ettei pakolaisten kohtaamia muita vaaroja ja traumoja, kuten muureja ja aitoja, kodittomuutta, hyväksikäyttöä tai perheen menetystä ole nostettu tarinoissa esiin (Vassiloudi 2019, 38). Myös Meidän piti lähteä kuvaa meren ylityksen jälkeistä aikaa pakolaisleirillä osittain valoisana aikana. Leirillä lapset leikkivät yhdessä hymyillen, ja kukat puhkeavat kukkimaan. Toisaalta yön tullessa telttojen oviaukot loistavat punaisina pimeydessä, kuin muistutuksina sodan kauhuista, joita ihmiset yhä kantavat mukanaan.

Siinä sinä olet ja Meidän piti lähteä ovat hyvin erilaisia kuvauksia pakolaisuudesta, mutta molemmissa päähenkilö on pieni tyttö, jonka kautta surua ja pelkoa kuvataan. Haavoittuvassa asemassa olevien vähemmistöjen, kuten pakolaisten, kuvaaminen saattaa myös johtaa asetelmaan, jossa läntinen maailman esitetään hyväntahtoisena apua tarjoavana osapuolena, ja itäinen ja eteläinen maailma taas heikkona, apua tarvitsevana osapuolena (Vassiloudi 2019; Pesonen 2020). Meidän piti lähteä –tarinan lopussa näytetään miten perhe saapuu lentokoneella lumiseen maahan, jossa heille annetaan oma koti. Kotiutumista uuteen kotimaahan korostaa lumiukon rakentamisen yhdessä toisen lapsen kanssa. Tarinan sanattomuus kuitenkin mahdollistaa erilaisten tulkintojen tekemisen, ja kirjan viimeinen sivu sisältääkin kirjailijan ehdotuksen lukijalle pohtia miten tarina voisi jatkua. Toisin kuin Meidän piti lähteä, Siinä sinä olet ei esitä Sama-tyttöä avunsaajana, eikä näin ollen vahvista asetelmaa meistä ja muista, siis apua saavista toisista, ja apua antavista hyväntekijöistä. Saman tarinassa keskeisintä on kaipuu ja ikävä, johon lukija voi mahdollisesti samaistua ilman minkäänlaista konnotaatiota pakolaisuus-narratiiveihin. Näin ollen ei myöskään synny yhtä vahvaa jaottelua meihin ja muihin.

Erilaisuus ja tavallisuus normien haastamisessa

Suomalaisessa kuvakirjallisuudessa ulkopuolisuuden ja erilaisuuden teemoja on viime vuosina käsitelty myös sosioekonomisesta näkökulmasta. Koira nimeltä kissa (Kontio & Warsta 2015) -kuvakirjan päähenkilöt ovat koditon mies ja kulkukoira. Tarina käsittelee ennen kaikkea ulkopuolisuutta, mutta myös kuulumista ja ystävyyttä, ja toimiikin näin ollen mielenkiintoisena osana moninaisuuden tarkastelua 2000-luvun lastenkirjoissa. Tarinassa kadulla asuva mies, nimeltä Näätä, kohtaa kulkukoiran, nimeltä Kissa. Molemmat jakavat kokemuksen ulkopuolisuudesta, joka ei välttämättä ole itsevalittua. Kun Näätä ja Kissa kertovat toisilleen taustoistaan, saavat ihmisten kapeat käsityksen normaalista, kuin myös yhteiskunnan syrjivät rakenteet hienovaraista kritiikkiä. Kirja edustaa poikkeavan rohkeaa näkökulmaa toiseuteen ja ulkopuolisuuteen, sillä kodittomuus ei ole lainkaan yleinen aihe suomalaisessa lastenkirjallisuudessa. Kirja saikin runsaasti positiivisia arvioita, sekä nimityksen vuoden 2016 Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoon. Myös sarjan toinen osa, Koira nimeltä kissa tapaa kissan (Kontio & Warsta 2019) ylsi merkittäviin palkintonimityksiin ollessaan Finlandia Junior –ehdokkaana. Koira nimeltä Kissa tapaa kissan jatkaa tarinaa kahdesta yhteiskunnan marginaalissa elävästä hahmosta. Toinen osa esittelee seurueeseen liittyvän ihan oikean kissa, joka kertoo seikkaluistaan maailman merillä. Jo ensimmäisessä osassa keskeisenä osana tarinaa oli sosiaalisten normien hienovarainen kyseenlaistaminen, halu elää määritelmien ulkopuolella. Kissa on maailmaa matkanneena saanut monia nimiä Pedrosta Lilaan, eikä sille ole oleellista sukupuolen vastakkainasettelu ’tyttö vai poika’. Tarinassa kyseenalaistetaankin kuulumisen ja ulkopuolisuuden kysymysten lisäksi myös sukupuolinormeja. Kissan myötä kahden parivaljakosta kasvaa kolmen kopla, joka ei kuitenkaan erilaisuutensa takia ole säälin kohde. Elina Warstan kuvitus tuo tarinaan molemmissa osissa erilaisia perspektiivejä, sekä lisää sisältöä. Näin ollen kirjoja voikin kutsua laajennetuiksi kuvakirjoiksi (expanding picturebooks), sillä kuvat tarjoavat itsenäisesti, tekstistä riippumatta merkityksiä.

Ulkopuolisuutta ja erilaisuutta sosioekonomisesta näkökulmasta kuvataan myös teoksessa Sorsa Aaltonen ja lentämisen oireet (Salmi & Pikkujämsä 2019). Sorsa Aaltonen haaveilee lentämisestä, mutta sitä pelottaa. Lääkäri diagnosoi hänelle lentopelon, ja määrää sorsaa rohkaistumaan. Tarina kertoo haaveista ja peloista, mutta sivuaa hienosti myös elämän erilaisia lähtökohtia eri yksilöiden välillä. Lähes joka arkipäivä Sorsa käy pullajonossa, jossa moni muukin haaveilee muutoksesta omaan elämäänsä. Pullajono kuvastaa yhteiskunnan kasvavaa eriarvoisuutta, ja siitä seuraavaa mahdollisuuksien kaventumista. Jonosta käydään vauvasta vaariin hakemassa päivän ruoka-annokset: ”Joku oli löytänyt duunin, yksi oli saanut vasta tutin. Mutta eräs asia puhutti eniten: koska lennettäisiin etelään?”. Sorsa Aaltonen kokee moninkertaista ulkopuolisuutta, sillä hän ei ollut käynyt missään, ei osannut lentää, pelkäsi lääkäriä, ja koki ettei kukaan voi siksi olla hänestä kiinnostunut. Tarinan lopussa Sorsa Aaltonen kuitenkin rohkaistuu yrittämään, ja saa kuin saakin ilmaa siipiensä alle. Matti Pikkujämsän värikäs akryylikuvitus teokseen on Pohjoismaiden neuvoston vuoden 2020 lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon ehdokas.

Näitä ulkopuolisuutta kuvaavia tarinoita yhdistää niin antropomorfiset eläinhahmot, kuin myös vastadiskurssit. Vastadiskurssien, tai vastakertomuksien, avulla voidaan esittää asioita toisin, usein valtadiskurssit, eli vallassa oleva esitystavat haastaen (esim. Chaudri and Teale 2013). Niin Koira nimeltä Kissan koditon mies Näätä, kuin myös ruoka-apujonossa käyvä Sorsa Aaltonen ovat hahmoja, jotka usein esitetään yhteiskunnallisissa keskusteluissa apua tarvitsevina, jopa epäonnistuneina. Vastakertomuksien kautta Näätä ja Sorsa Aaltonen näyttäytyvät kuitenkin aktiivisina, oman elämänsä päätöksistä vastaavina hahmoina. Vastakertomuksissa onkin usein keskeistä yksinkertaistavien stereotypioiden haastaminen. Lisäksi vastakertomuksissa keskeistä on kuvan ja tekstin suhde. Vastakertomuksissa teksti ja kuvat saattavat kertoa tarinaa toisistaan irrallaan. Tällöin kuvat siis laajentavat tekstin kertomaa tarinaa. Useita esittelemiäni suomalaisia 2000-luvulla ilmestyneitä kuvakirjoja voidaankin tarkastella niin sanottuina laajennettuina kuvakirjoina. Tällaiset kirjat ovat erityisen kiinnostavia kuvauksia moninaisuudesta, sillä ne mahdollistavat myös kasvatukselliset merkitykset, ilman että pedagogisuudesta tulee ’liian alleviivaavaa’. Kuten pakolaisuudesta kertovat kirjat yllä, myös yhteiskunnan marginaalissa elämisestä kertovat tarinat voivat esittää niin etnisyyden, uskonnon, sukupuolen tai esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen moninaisuutta osana nykypäivän yhteiskuntaa.

Tavallisen ja erilaisen rajat piirtyvät uusiksi

Edellä esittelin teoksia, jotka haastavat normatiivisen jaottelun ’erilaisuuteen’ ja ’normaaliin’. Dominoivien sosiaalisten ja poliittisten moninaisuuden diskurssien haastaminen mahdollistaakin meihin ja muihin liittyvien erontekojen monimuotoisemman ymmärtämisen. Vastakertomukset pystyvätkin esittämään ihmiset ja heidän elämänsä monimuotoisempina, ja samalla ne laittavat pohtimaan niin sanottuun normaaliin liittyviä käsityksiä ja rajoja. (Pesonen 2019) Esittelen seuraavaksi muutamia 2010-luvulla julkaistuja kuvakirjoja, ja pohdin teosten myötä millaisia merkityksiä ja arvoja moninaisuuden esittämiseen kiinnittyy. Esitän, että moninaisuuden tuominen tavalliseksi osaksi tarinaa ja hahmoja muokkaa käsityksiämme erilaisuudesta. Näin ollen esimerkiksi vähemmistöjen kuvauksiin ei kiinnity eksotisoivaa ja holhoavaa näkökulmaa, joka aiempina vuosikymmeninä oli hyvinkin yleinen monikulttuurisuutta käsittelevissä lastenkirjoissa.

Tuikun tärkeä tehtävä (Lestelä, 2019) aloittaa Tuikusta kertovan kirjasarjan. Tarinan päähenkilö on päiväkoti-ikäinen Tuikku. Tarinassa on keskiössä päiväkodissa tapahtunut riitatilanne hyvän ystävän, Oivan kanssa. Rumat sanat painavat Tuikkua niin että mahaan sattuu. Äiti ymmärtää tilanteen, ja illalla Tuikku ja äiti lähtevät yhdessä pyytämään anteeksi. Tarinan keskiössä ovat tunnetaidot. Lapsille melko tavallinen riitatilanne, ja siitä seurannut paha mieli mahdollistaa toisen asemaan asettumista, ja kutsuu pohtimaan miksi anteeksi pyytäminen on välillä vaikeaa. Tässä kuvakirjassa perheasetelma ei ole tyypillinen ydinperhe, sillä Tuikku asuu kaksin äitinsä kanssa Suomessa, ja tytölle tärkeä isä asuu Afrikassa. Tuikusta kertova kirjasarja on tervetullut lisä suomalaiselle kuvakirjojen kentälle, sillä etnisiin vähemmistöihin määriteltyjä lapsia on harvoin kirjojen päähenkilöinä.

Sukupuolta ja seksuaalisuutta on käsitelty vähemmistön näkökulmasta muutamissa 2000-luvun suomalaisissa kuvakirjoissa. Puhelias Elias –sarja (Kummu & Maijala) sisältää kolme kuvitettua kirjaa, joissa kaikissa käsitellään sukupuolta ja seksuaalisuutta, kuitenkaan alleviivaamatta pedagogisuutta. Ensimmäinen osa, Puhelias Elias (2012) esittelee Eliaksen, alakouluikäisen pojan ja hänen perheensä. Eliaksen vanhemmat ovat vasta eronneet ja nyt perheessä totutellaan uuteen kahden kodin järjestelyyn. Sarjan toisessa osassa, Harjoituspusuja (2015) Elias on hämmentynyt hänessä heräävien uusien tunteiden vuoksi. Tytöt herättävät Eliaksessa toisaalta kiinnostusta, toisaalta fyysinen läheisyys, ja varsinkin pussaaminen, vielä vähän pelottavat. Eliaksen äiti kertoo pojalleen, että aikuisetkin harjoittelevat tunnetaitoja läpi elämän, eivätkä ihmissuhteet aina aikuisillakaan onnistu. Eliaksella on Viron Pärnussa asuva paras ystävä, Priit, jolle Elias voi kirjoittaa kaikesta, mikä mieltä painaa ja kummastuttaa. Priit esitetään sarjassa sukupuoleltaan neutraalisti. Puhelias Elias -sarja käsitteleekin niin sukupuolta, kuin myös uusperheitä monimuotoisesti ja mutkattomasti. Myös muut ei-normatiiviset perheet, kuten kahden naisen vanhemmuus, esitetään tavallisena osana nyky-yhteiskuntaa. Sarjassa ei osoitella tai alleviivata eroja tai erilaisuutta, mutta ei myöskään väistellä niin sanottuja tabu-aiheita.


Kuva: Essi Kummu, Marika Maijala Kaikissa Puhelias Elias –sarjan osissa rikotaan binääristä maskuliinisuuden ja feminiinisyyden oletusta monin tavoin. Eliaksen isä rakastaa leipomista, mutta toisaalta hänen kerrotaan pullistelevan lihaksiaan peilin edessä. Omien vanhempien uudet ihastumiset voivat tuntua lapsesta jopa pelottavilta, sillä ne rikkovat entisen ja turvallisen. Eliaksen äidin uusi puoliso on nainen, mutta tätä asiaa ei nosteta erityisesti esille missään vaiheessa. Suhteessa yhteiskunnallisiin hegemonisiin oletuksiin, heteronormatiivisuuden rikkova suhde ei siis näyttäydy erityisempänä kuin isän suhde naiseen. Myös Eliaksen omaa maskuliinisuutta kuvataan heräävän seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden tuntemusten kautta suoraan, muttei kuitenkaan opetuksellisesti. Sarjan uusin osa, Häätanssit (2019) jatkaa kasvamisen, tunteiden ja ihmissuhteiden pohdintaa. Eliaksen äiti ja äidin naisystävä Inari ovat muuttaneet yhteen, ja tulossa on häät. Inarin kanssa Eliaksen ja äidin kotiin muuttaa myös Inarin lapsi, Helga. Herkälle ja tunteikkaalle Eliakselle kaikki nämä muutokset tuntuvat olevan liikaa, ja hän onkin alakuloinen ja kiukkuinen häiden alla. Harmitustaan Elias purkaa vaarilleen: ”Elias laski päänsä alas. –Silloin oli hyvä, kun oli jo erottu ja minä, äiti ja Inkeri asuttiin Voikukkatiellä. Nyt kotona on liikaa ihmisiä ja äiti menee naimisiin Inarin kanssa. Vaari oli saanut kaulukset suoraan ja ojensi puvuntakin helmoja. –Huomenna, Vaari sanoi. –En pidä siitä yhtään, Elias vastasi. –Mikset? –Koska silloin kaikki jää tällaiseksi! Elias huusi. –Eikä mikään enää koskaan ole samanlaista kuin ennen!” (Kummu, 2019, 19) Uuserheen arki on välillä uuvuttavaa myös aikuisille, ja Puhelias Elias –sarjan vahvuuksiin kuuluukin tunteiden, niin positiivisten kuin myös negatiivisten, kuvaaminen lasten sekä aikuisten kautta. Moninaisuuden tematiikan kannalta Elias -sarja onnistuu kiinnostavasti haastamaan normatiivisia oletuksia niin perheiden, kuin myös binääristen sukupuolikäsitysten suhteen.

Perheiden kuvaaminen on moninaistunut 2000-luvun suomalaisessa lastenkirjallisuudessa, ja tästä esimerkkinä toimivat myös yllä esittelyt kirjat. Ensimmäinen suomalainen kuvakirja, jossa päähenkilön perheen muodostaa samaa sukupuolta olevat vanhemmat, oli Tittamari Marttisen kirjoittama ja Aiju Salmisen kuvittama Ikioma perheeni (2014). Kirja rikkoi ilmestyessään rajoja, sillä tarinan useat hahmot kuuluvat vähemmistöihin, joko seksuaalisuutensa tai sukupuolensa kautta. Itse päähenkilö, Kuu, on sukupuoleltaan neutraali, mikä kylläkin on ilmiönä yleistynyt 2000-luvun suomalaisissa lastenkirjoissa. Kuun parhaan ystävän perheessä on myös samaa sukupuolta olevat vanhemmat. Lisäksi Kuun kummin, Nikin, kerrotaan olevan sukupuolenkorjaus-prosessissa. Ikioma perheeni toi sateenkaariperheet osaksi lastenkirjallisuutta, ja saikin tästä runsaasti kiitosta. Teos myös palkittiin vuoden 2015 Arvid Lydecken-palkinnolla. Ikioma perheeni rikkoi ilmestyessään normeja erityisesti liittyen perhemalleihin. Toisin kuin yllä esitellyt teokset, Ikioma perheeni sisältää hyvin didaktisen otteen, ja useat termit, kuten apilaperhe tai sukupuolenkorjausprosessi, selitetään lukijalle oppikirjatyylisesti. Vahva didaktinen ote erottaakin teoksen muista esitellyistä, ja myöhemmin julkaistusta ei-normatiivisia perheitä esitelleistä kuvakirjoista. Ikioma perheeni kuitenkin raivasi tilaa lastenkirjallisuuden kentällä myös tarinoille, joissa seksuaalisuuden ja sukupuolen kysymyksiin uskalletaan rohkeasti tarttua.

Viimeisenä kuvakirjana esittelen teoksen Muistan sinua rakkaudella (2019, Pelliccioni, Snellman & Szalai). Tämä visuaalisesti tummasävyinen kuvakirja kertoo kuolemasta, ja erilaista tavoista surra. Kirjan päähenkilö on Alma, jonka isoäiti on kuollut. Almaa isoäidin menettäminen surettaa, mutta myös hämmentää. Alma pohtii, miksi läheisen ihmisen täytyy kuolla. Ikäväänsä Alma purkaa ystävälleen Diegolle. Diego kertoo, että hänen kuollutta isoisäänsä eli abueloaan muistellaan Kuolleiden päivänä, jota kutsutaan Dia de los Muerto’siksi. Diegolta Alma saa idean koota isoäidin muistoksi erilaisia esineitä kotiin pöydälle, isoäidin kuvan viereen. Alman äiti liikuttuu eleestä, ja perhe sureekin menetystään yhdessä. Alman vanhemmat sopivat tapaamisen Diegon perheen kanssa, ja yhdessä kaikki viettävät Kuolleiden päivää.

Muistan sinua rakkaudella  -kuvakirjassa kohtaavat erilaiset käsitykset ja perinteet liittyen kuolemaan ja kuolleiden muistamiseen. Kiinnostavaa juuri moninaisuuden näkökulmasta on kuinka uudenlainen tapa, eli meksikolainen Kuolleiden päivä, ei näyttäydy eksoottisena tai kummallisena. Tarinassa niin lasten, kuin myös aikuisten kuvataan suhtautuvan erilaisiin tapoihin ja normeihin kiinnostuneina ja avoimesti. Kulttuuristen tapojen esitetään sekoittuvan ja muodostavan uudenlaisia perinteitä. Näin Muistan sinua rakkaudella kuvaakin kulttuureja, ja niihin liitettyjä normeja ja tapoja muuttuvina ja uusiutuvina. Näin tulee myös haastetuksi staattinen ja essentialistinen ymmärrys ’meidän’ ja ’muiden’ kulttuureista.

Lopuksi

2000-luvun suomalainen lastenkirjallisuus tuo esiin monimuotoista moninaisuutta, eivätkä erilaisuuden ja samanlaisuuden jaottelut ole enää yhtä vahvasti läsnä kirjoissa kuten aiempina vuosikymmeninä. Esitellyissä kuvakirjoissa niin lasten kuin myös aikuisten identiteetit näyttäytyvät moninaisina, muuttuvina, mutta myös ristiriitaisina. Moninaisuuden teemoja käsitellään niin etnisyyden, kansalaisuuden, sosioekonomisen taustan, sukupuolen kuin myös seksuaalisuuden kautta, kuitenkaan korostamatta vähemmistöihin määriteltyjen erilaisuutta. Moninaisuuden kuvausten voidaankin sanoa tulleen luonnolliseksi osaksi kuvakirjoja. Tavallisen ja erilaisen rajat piirtyvät uudestaan, kun moninaisuuden esitystapoihin ei kiinnitetä jakoa normaalista ja epänormaalista. Tavallisuuden esittäminen eri tavoin haastaa siis normatiivisia käsityksiä ja oletuksia esimerkiksi perheestä ja suomalaisuudesta, kuin myös staattisesta ja essentialistisesta jaotteluista ’meidän ja muiden’ kulttuuriin.

On kuitenkin todettava, että valitut kirjat edustavat hyvin pitkälle postmodernia, laajennettua kuvakirjaa, eivätkä siis ilmennä kaikkea Suomessa julkaistua moninaisuutta kuvaavaa lastenkirjallisuutta. Näissä esitellyissä kirjoissa moninaisuus on intersektionaalisen teorian mukaisesti erilaisten sosiaalisten kategorioiden, kuten etnisyyden, kielen, kansalaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninainen, limittäinen jopa ristiriitainen yhdistelmä. Esiteltyjen kirjojen voidaankin sanoa ilmentävän moninaisuuden kuvauksia parhaimmillaan, eli monitahoisina, jopa monimutkaisin, joita lukija tulkitsee ymmärryksensä mukaan (Dudek, 2011, 155).

Lastenkirja, jossa jaottelun erilaisiin ja samanlaisiin, meihin ja muihin haastaa tavallisen moninainen kuvaaminen, on ajankohtainen. Suomessa, kuten monessa muussakin eurooppalaisessa yhteiskunnassa, kansallissosialistiset ja äärioikeistolaiset asenteet ovat lisääntynet viime vuosina. Esitellyt kuvakirjat eivät julista tai osoita, vaan kutsuvat lukijansa katsomaan ja pohtimaan tuttuja, normaaleina pidettyjä tapoja, käytänteitä ja esitysmalleja toisesta, mahdollisesti uudenlaisesta näkökulmasta. Näin esiin voidaan nostaa entistä moninaisempia tarinoita, jotka voivat laajentaa ymmärrystämme tavallisesta.
 
Lähdeluettelo
Aerila, Juli-Anna. (2010) Fiktiivisen kirjallisuuden maailmasta monikulttuuriseen Suomeen: Ennakointikertomus kirjallisuudenopetuksen ja monikulttuurisuuskasvatuksen välineenä. Turun yliopisto.
Arizpe, Evelyn. (2011) “Visual Journeys with Immigrant Readers: Minority voices create words for wordless picturebooks.” Speech given at the 32th IBBY World Congress Santiago de Compostela 2010. http://www.ibby.org/subnavigation/archives/ibby-congresses/congress-2010/detailed-programme-and-speeches/evelyn-arizpe/. Accessed 20 Dec 2019.
Botelho, Maria José, and Kabakow Rudman, Masha. (2009) Critical Multicultural Analysis of Children’s Literature; Mirrors, Windows, and Doors. Routledge.
Bradford, Clare. (2007) Unsettling narratives: Postcolonial readings of children’s literature. Wilfrid Laurier University Press.
Chaudri, Amina & Teale, William H. (2013.) “Stories of multiracial experiences in literature for children, ages 9–14.” Children’s Literature in Education 44. 359–376.
Crenshaw, Kimberle. (1991) “Mapping the margins: Intersectionality, identity politics, and violence against women of color.” Stanford Law Review. Vol 43, no. 6. 1241–1299.
Dudek, Debra. (2011) “Multicultural.” Keywords for children’s literature, edited by Philip Nel and Lissa Paul, New York University Press. 155–160.
Heikkilä-Halttunen, Päivi. (2013) Lasten kuvakirjojen pitkä tie tasa-arvoisiin esitystapoihin. In: Rastas A (ed) Kaikille lapsille: Lastenkirjallisuus liikkuvassa, monikulttuurisessa maailmassa. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: 27–61.
Hope, Julia. (2017). Children’s Literature About Refugees : A Catalyst in the Classroom. UCL Institute of Education Press.
Kummu, Essi. (2012) Puhelias Elias.  (kuvitus Marika Maijala). Tammi.
Kummu, Essi. (2015) Puhelias Elias – Harjoituspusuja. (kuvitus Marika Maijala). Tammi.
Kummu, Essi. (2019) Puhelias Elias –Häätanssit. (kuvitus Marika Maijala). Tammi. 
Lestelä, Johanna. (2019) Tuikun tärkeä tehtävä. Otava.
Marttinen, Tittamari. (2014). Ikioma perheeni. (kuvitus Aiju Salminen). Pieni Karhu.
Meek, Margaret. (2001). “Preface”. In Margaret Meek (ed) Children’s literature and national identity. Trentham Books: vii–xvii.
Nel, Philip.(2018). “Migration, Refugees, and Diaspora in Children’s Literature”. Children’s Literature Association Quarterly, vol. 43, no. 4. 357-362.
Oikarinen-Jabai, Helena. (2009) “Mona’s and Sona’s imagined landscapes”.  In Barbara Drillsma-Milgrom & Leena Kirstinä  (eds.) Metamorphoses in children’s literature. Enostone. 131– 143.
Pelliccioni, Sanna. (2018) Meidän piti lähteä. S&S.
Pesonen, Jaana. (2015) Multiculturalism as a Challenge in Contemporary Finnish Picturebooks: Reimagining Sociocultural Categories. University of Oulu.
Pesonen, Jaana. (2019). “Children’s storybooks supporting the development of critical literacy and intercultural understanding”. In Jo Kelli Kerry-Moran & Juli-Anna Aerila (eds.) The Strength of Story in Early Childhood Development: Diverse Contexts Across Domains. Springer.
Pesonen, Jaana. (2020).”‘We Had to Leave ‘and the problematics of voicing the refugee experience in a wordless picturebook.” Barnboken – Journal of Children's Literature Research. (forthcoming)
Rastas, Anna. (2013). ”Alille, Ainolle, Fatimalle ja Villelle: Suomalainen lapsilukija afrikkalaisten diasporasta.” In Anna Rastas (ed.) Kaikille lapsille: Lastenkirjallisuus liikkuvassa, monikulttuurisessa maailmassa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: 83–114.
Stephens, John. (2011). “Schemas and scripts: Cognitive instruments and the representation of cultural diversity in children’s literature.” In Kerry Mallan  & Clare Bradford C (eds) Contemporary children’s literature and film: Engaging with theory. London, Palgrave Macmillan: 12–35
Tapola, Katri. (2020). Siinä sinä olet. (käännös arabiaksi Aya Chalabee; kuvitus Muhaned Durubi. Teos.
Vassiloudi, Vassiliki. (2019). “International and Local Relief Organizations and the Promotion of Children’s and Young Adult Refugee Narratives” Bookbird: A Journal of International Children's Literature, vol. 57, no. 2. 35-49.
Yuval-Davies, Nira. (2006). “Intersectionality and feminist politics.” European Journal of Women's Studies, Vol 13, no. 3. 193-209.
Österlund,Mia, Lassén-Seger, Maria & Franck, Mia. (2011). ”‘Glokal’ litteraturhistoria: På väg mot en omvärdering av finlandssvensk barnlitteratur.”  Barnboken – Journal of Children's Literature Research. Vol 34, no. 1. 60–71.


Artikkeli julkaistiin alun perin julkaisussa Jahrbuch für finnisch-deutsche Literaturbeziehungen Nr. 52/2020.